Närkästyin tässä taannoin erään tuttavani puolesta, kuultuani hänen kertomuksensa.

Kyseinen ihminen - olkoon tässä yhteydessä nyt vaikkapa Alma - kuluu tähän perinteiseen suomalaiseen evankelis-luterilaiseen kirkkokuntaan. Hän kävi lapsena pyhäkoulua ja viihtyi siellä. Hän tykkäsi ja tykkää edelleenkin lauleskella joitain virsiä. Monet lasten ja nuorten virret Alma kokee erityisesti omikseen. Yläasteella Alma kävi rippikoulun ystäviensä tavoin. Hän ei kokenut mitään uskonnollista herätystä, mutta hänestä rippikoulussa oppi kaikkea mielenkiintoista ja tietysti ystävienkin kanssa oli mukava viettää aikaa vähän erilaisemmissa merkeissä. Rippileiristä innostuneena Alma pyrki isoseksi ja olikin sitten aikanaan niin lastenleireillä kuin rippileireilläkin isosena. Yläasteaikoihin ystävät ensin houkuttelivat ja sitten vähän noin niinkuin painostivat Almaa jonkinsortin raamattupiiriin tutustumaan ja Alma meni uteliaisuuttaan mukaan. Pian Almaa alkoi kuitenkin ahdistaa, kun raamattupiirissä piti aina rukoilla ääneen ja jotenkin Alman mielestä touhu oli muutenkin yliuskonnollista. Alma lopetti piirissä käymisen. Pian tämän jälken Alman ystävät totesivat, että "Voi Alma-rakas, on niin kurjaa, että et ole uskovainen. Eikö sinua yhtään huolestuta..?" Ja sitten alkoi tietynsortin uhkailu, maanittelu ja kiristys, jotta tämä musta lammas parka päätyisi takaisin uskovaisten joukkoon. Almaa alkoi ahdistamaan. Hänen mielestään hän oli ja on edelleen uskovainen. Alma ei vain halua julistaa/tyrkyttää uskoaan kenellekään. Alma ei halua rukoilla ääneen. Hän ei käy kirkossa joka sunnuntai - hyvä jos edes kerran vuodessa. Alma ei koe jumalanpalvelustoimintaa omakseen. Silti Alma kertoo uskovansa Jumalaan. Hän laulelee edelleen itsekseen hengellisiä lauluja. Hän rukoilee joskus useammin, joskus harvemmin - kuitenkin aina itsekseen. Hän juttelee perheensä ja ystäviensä kanssa uskon asioista, mutta ei koskaan tuputa kenellekään mitään. Hän laittaa lapsensa pyhäkouluun ja kertoo näille Raamatun kertomuksia. Hän juhlii joulua ja pääsiäistä ja muitakin kirkkovuoden juhlapyhiä ja muistaa aina jollain tapaa myös juhlan alkuperäistä merkitystä. Eli esim. joulu ei ole vain joulupukin ja lahjojen aikaa, vaan myös Jeesuksen syntymäjuhla. Alma oli nuorena seurakunnan järjestämissä toiminnoissa mukana, muttei ole aikuistuttuaan löytänyt enää itselleen sopivaa osallistumismuotoa. Se harmittaa häntä. Alma käy kirkkokonserteissa ja tutustuu mielellään kaikkiin vähänkin erilaisiin messuihin. Myös perhekirkot saattavat saada Alman liikkeelle. Almasta olisi mukava käydä useamminkin kirkossa, mutta jotenkin hän kokee jumalanpalvelukset ahdistaviksi.

Tästä herää muutama ajatus itselleni...

1. Mikä tekee ihmisestä uskovaisen? Miten se määritellään ja kuka sen määrittää? Onko Alma ei-uskovainen tai jotenkin huonompi uskossaan, koska ei julista sitä ääneen, eikä osallistu säännöllisesti seurakunnan toimintaan?

2. Miksi nämä "uskovaiset" ovat niin kärkkäitä heittämään ensimmäisen kiven? Ketä nyt semmoinen rohkaisee, että painostetaan ja uhkaillaan.

3. Seurakunnat mainostavat kotisivuillaan, että heillä on toimintaa kaikille ja kaikenikäisille. Selaamalla löysin kyllä itse lähinnä lasten pyhäkouluja ja päiväkerhoja sekä seniori-ikäisille suunnattuja diakonia- tai kultaiseniän kerhoja. Nuorille on näitä isostelujuttuja ja jotain muutakin musiikki- tai näytelmätoimintaa. Mutta missä ovat aikuisten toiminnat ja tapahtumat? Löydän ainoastaan nuorten aikuisten kasvuryhmiä, mutta ne tuskin vastaavat Alman toiveita. Miksei aikuisille seurakuntalaisille ole mitään mukavia tapaamisia, harrastuksia, tms?

4. Miksi jumalanpalvelukset ovat niin jäykkiä ja jopa synkeitä? Ymmärrän hyvin, ettei Almaa tavallinen jumalanpalvelus houkuta. Virret ovat niin mollisävyisiä ja koko kaava tuntuu toistavan vain ihmisten kurjuutta ja syntisyyttä ja surkeutta. Miksei jumalanpalveluksissa ole enemmän sitä kiitosta ja ylistystä? Miksei voida iloita siitä, että ollaan Jumalan omia lapsia? Kyllä kai kaikki nyt omat vikansa ja mokansa tiedostavat. Niitä märehditään muutenkin jo tarpeeksi, joten miksi ei välillä voisi jakaa ilon ja lohdutuksen balsamia? Ihmiset ovat erehtyväisiä!

Ja tämän jälkeen en taas yhtään ihmettele sitä, että ihmiset eroavat kirkosta ja että arkijumalanpalveluksissa ei käy juuri kukaan.